Taas se on voitettu yksi taisto elämässä. Oman tahdon taisto. En halunnut uskoa. Se ei voinut olla mahdollista. Kaikki ei ole itsestäänselvää.
Ja todettava että itseään on hoidettava.
Työssäni käytän koko kehoa koko ajan, se on treenissä koko ajan. Juoksut on jäänyt taka-alalle ja sählykin loppui. Kuntonyrkkeily on ollut haaveissa. Josko jaksaisi aloittaa. Tai ehtisi!
Mieti itseäsi jos menisit joka päivä painonnostotreeneihin kylmiltäsi? Miltä se tuntuisi päivän tai viikon päätteeksi? Helpolta? No, kyllä siihen keho tottuu kun teet kuitenkin koko ajan samoja liikkeitä? Ei, se tuntuu kipeältä. Hyvin kipeältä. Kun tulis treeneistä eikä ikinä venyttelis. Niin taisi mulle käydä viikko sitten.
Treenasin ahkerasti neljä kuukautta. Tekemättä lämmittelyjä saatika venyttelyjä. Ikinä.(hyi minua, en meinaa kehtaa edes myöntää!)
Kaaduin mäessä selälleni. "Miten kukaan voi kaatua selälleen, lapaluut edellä?? En ymmärrä." Tämän sanoi minua hoitanut lääkäri. Olinhan vihainen, vihainen kun kipuja ei otettu todesta, kuin joku olisi pistänyt nuppineulalla lapaluiden väliin. Tai että olisin valehdellut että miksi olen ylipäätään lääkärissä.
Mutta taas. Kantapään kautta oppini tie käy.
Tästä ei nousta kuin ylöspäin. Ja joo. Taitaa aamutorkku joutua heräämään paljon aikaisemmin kuin yleensä että ennen töihinmenoa ehtii venyttelemään..
Vai voisikohan sen tehdä bussissa..? :)