Hae tästä blogista

6. elokuuta 2015

Vuoden huonoin äiti- tittelin saa....?

Seuraavana päivänä meillä oli edessä matka vuoristoon Dolomiiteille, kuten Italiassa sanotaan. Vuorille ajelu oli kiemuraista. Jossain vaiheessa ylämäkeä poika ilmoitti takapenkillä että huono olo. No, me vaihdoimme paikkoja ja sain ihastella maisemia takapenkiltä. Ylämäki oli tällaiselle hurjapäälle ihan ok, mutta voin sanoa että ennenkuin päästiin alas, huonoa oloa tuntui vatsanpohjassa.

Ensimmäinen määränpää oli kelkkarata. Sellaiseen tutustuimme myös vuonna 2013 Andorrassa, mutta valitettavasti siitä ei ole(kaan) postausta.

Menimme siis hiihtohissillä mäen tai vuoren päälle ja laskimme alas sukkulalla jossa oli keppi keskellä jolla pystyi jarruttamaan (tärkeää) ja antamaan lisää vauhtia. Perheen miehet menivät ensimmäiseksi saadakseen tuntea kunnolla vauhdin hurmaa.

Me tytöt jäimme odottamaan vuoroamme. Istuin kelkkaan ja vinkkasin tyttöä syliin jolloin italiaano, laitteen "vauhdinantaja" viittilöi lapsen ikää ja sain sen ymmärryksen että lapsen täytyy itsekseen laskea. Minut oli jo köytetty kiinni joten annoin pikaohjeet tyttöselle ennenkuin pääsin laskemaan alas.

Kyllähän mulle siinä vaiheessa sitten iski tajuntaan että: Jätin Englantitaidottoman Lapseni Ylös Yksin Joka Ei Ole Koskaan Laskenut Alas Itsekseen Ja Italiaano Osasi Vain Italiaa. Jepjep. Voitte vain kuvitella hätäni. Tai lapseni hädän! Laskettelin alas hiljakseen ja vilkuilin taakseni. Ei näkynyt ketään. Mä Jätin Mun Lapsen Ylös Yksin! Kling kling - taisi tipahtaa Vuoden Huonoin Äiti- palkinto kerrasta!

Alaspäästyäni sainkin sitten saarnan.. ihan oikeutetusti. Mietittiin, että mitä tehdään jos tytsy ei tulekaan alas? Se on mahdollista! Itkeekö hän kun näemme hänet? Onko hän suuttunut ja vihainen minulle? Kävin läpi aikamoisen tunneskaalan siinä vuoren alla.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin näimme liehutukan laskettelevan alaspäin. Hän hymyili! Kävin tunteitani läpi ja pyysin anteeksi ja ainut vastaus minkä sain, oli: mennäänkö uudestaan, se oli kiva!
Huh. Muut menivät, jäin valokuvaamaan alas.






Tämän jälkeen ajoimme vielä ylöspäin. Olimme matkalla kun saavuimme matkamuistotalolle kun alkoi sataa. Raju ukonilma yllätti meidät, muutaman kymmenen pyöräilijää ja moottoripyöräilijät. Vietimme ajan matkamuistokaupassa, muttemme sitten ehtineet vuoristokyydillä ylös asti.






2 kommenttia:

  1. Oijoi - varmasti vihlaisi sydämmessä ... Onneksi onnellinen loppu! Niin ja taas hienoja kuvia! ;o)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit :)

Lukijat