Hae tästä blogista

1. toukokuuta 2016

Elämäni tähtihetkiä: Päiväni polvillani

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa teille pari sanaa ihanasta ryhmästä naisia, joiden kanssa pelailen salibandya kerran viikossa, mutta jostain syystä se on vaan jäänyt ja jäänyt. Mutta nyt!

Olen harrastanut salibandya kuutisen vuotta. Ihan harrastusmielessä juoksen pallon perässä ja saan siitä liikunnan riemua, hyvää oloa ja naisenergiaa! Joukkomme ydinporukka on ollut kasassa liki tuon kuusi vuotta. Uusia on tullut, muutama lopettanut mutta nyt meitä näyttäisi olevan sellainen n. 12 naisen tiivis porukka. Muutaman naisen omat lapset harrastaa samaa lajia, ja osa vain on tullut salibandyseuran toimiston kautta tähän porukkaan.

Mä olen ollut muutaman vuoden maalivahtinakin. Varusteet löytyy tällä hetkellä omasta takaa, kypärineen ja pehmustettuine housuineen. Olen välillä saanut kommenttia harrastuksestani. "ai, sä pelaat salibandyä, onpa kiva!" "Ai, sä oot maalissa, ootko hullu!? En mä uskaltaisi!" No hulluutta taitaa olla se kun tämän ikäinen on polvillaan maassa maalin edessä palloja kiinniottamassa. Ihme kyllä, polvet ovat tottuneet siihen!

Viime syksynä me sitten keksittiin semmoinen, että pelaisimme harkkamatsin toista harrastejoukkuetta vastaan. Saimme tarpeeksi pelaajia kasaan. Olin kentällä pelaamassa hyökkääjänä ja kenttä oli isompi kuin omamme yhdessä koulussa. Olin täysin hyödytön! En saanut palloja kiinni, en palloa lähellekään maalia ja menin aika nopeasti vaihtoon. Voitimme matsin kuitenkin. Mikä riemu!

Loppuvuuodesta me ilmoittauduimme turnaukseen. Kyllä, naisten harrastejoukkueiden kutsukilpailuturnaukseen. Ajattelin, etten selviä hengissä päivästä juosten.

Maaliskuussa pelasimme yhden pelin samaa joukkuetta vastaan ja kun toinen maalivahtimme vaihtoi joulukuussa leiriä, minä menin maaliin. APUA!

Voitimme. Mikä fiilis!

Jatkoin harjoittelua maalivahtina. Välillä pallojen torjuminen onnistui hyvin, toisinaan oli vaan sitten niin huono päivä, etten mitään saanut kiinni. Kannustus on aina mahtavaa myös harjoituksissa.

Turnauspäivän aamuna mietin miten mun naispelaajaystävät jaksavat juosta neljä (4) peliä päivän aikana! Itse olin flunssassa vielä pari päivää aikaisemmin ja ajattelin miten selviän hengissä. Missä välissä ehdin niistää, juoda vettä jne.

Ensimmäinen peli voitettiin puhtaasti, nollapelillä aloitin! Seuraava matsi hävittiin, oli aika kova joukkue vastassa ja laukaukset tulivat hippasen kovempaa mihin olin tottunut. Kolmas peli voitettíin, joten pääsimme pronssipeliin!

Mieletön kannustus koko joukkueelta koko ajan eikä polvet olleet hajonneet. Mutta "palaneet" ne olivat. Polvisuojat eivät pysyneet polvien päällä ja jouduin liikkumaan enemmän kuin ajattelin. Lyhyet housut panssarihousujen alla eivät olleet hyvä vaihtoehto ja varahousuja ei ollut mukana. Vika peli olisi vain kestettävä. Ja voitettava.

Voitimme pelin 3-2 ja pronssi oli meidän!

Ihan huippu kokemus kaiken kaikkiaan. Uupunut mutta onnellinen. Kautemme on jo loppunut mutta tästä on hyvä jatkaa. Suosittelen kyllä kaikille salibandyä :)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit :)

Lukijat